Päätin tässä tylsyyden puuskassani pelailla vanhoja pleikkaripelejäni. Yksi harvoista joita en koskaan läpäissyt oli Harry Potter ja Viisasten Kivi. Saimme sen siskon kanssa joululahjaksi ensimmäisen leffan tullessa teattereihin. onnistuimme kuiteskin naarmuttamaan sen niin, ettei sitä voinut koskaan läpäistä. Löysin tässä pari vuotta sitten itselleni toisen Viisasten kiven kirpparilta ja otin sen nyt syyniin, vaikka olisihan mulla tässä muita, parempiakin pelejä kesken (Bioshock, Orange Box). Pakkohan tämä oli läpäistä, vieläpä suomeksi!
Daniel Radcliffe on kertonut olleensa usein kännissä Potteriden kuvauksissa. No shit.
Peli alkaa satukirjamaisella pikakertauksella siitä, kuinka Harri (siksi häntä kutsutaan suomidubissa) saa tietää olevansa velho ja kuinka Hagrid passittaa tämä Tylypahkaan. Peli alkaa heti ensimmäisenä koulupäivänä, kun vanha kunnon Dumpledoore pitää Harrille pienen puheen Tylypahkan aulassa. Sen jälkeen tavataan Ron Viisli, pelastetaan Heetvik Malfoiln kynsistä ja muuta potterimaista. Ja siis periaatteessa koko peli tuntuu sijoittuvan parin ensimmäisen koulupäivän ajalle, kun Harri siirtyy oppitunnilta toiselle ja tutustuu linnan tyrmiin sekä tiluksiin aika nopeaan tahtiin. Ennen finaalia Harri ehtii käymään ainoastaan viidellä oppitunnilla! Hauskaa on myös, kun Harri jää kiinni luudalla lentämisestä ilman lupaa ja MäkKarmiva potkii tämän sitten suoraan elämänsä ensimmäiseen huispausotteluun. Vitut harjoittelusta!
Luonnollisesti koko matsi pyörii Harrin sieppijahdin ympärillä. Juontaja Lii Jordan kommentoi vain Harrin toimia ja kun kilpaileva etsijä ilmaantuu, alkaa yleisö buuata. Täytyy olla aikamoinen mulkero, jos kerran omakin tupa toivoo häviötä. Sama kummallisuus toistuu myös tupapiste-kilvassa. Kun Rohkelikko johtaa, kuuluu The Beatles -tason hurraahuutoja. Kun Luihuinen johtaa, kuuluu enemmän buuausta kuin Highlander II:n ensi-illassa. Tiedän, että Harri the chosen one, mutta tämä on naurettavaa!
Kaikesta vitsailustani huolimatta Potteria on hauska pelata. Suomenkielinen käännöskin on ihan hyvää tasoa. Potter-termit ovat tiedossa ja dialogia ei aiheuta paiseita. Potterit ovatkin harvoja pelejä, joita kehtaa pelata suomeksi. Sly Cooper -pelien korvienkidutusta ei tarvitse pelätä. Suomalaisia dubbaajia on haska kuunnella, vaikka eläytymisessä olisikin parannettavaa. Etenkin Malfoi ja Kalkaros hoitavat homman kotiin Huonoiten homman hoitaan Ronin ääninäyttelijänä toimiva nainen. Jep, Nainen Muissa lapsirooleissa on sentään oikeita lapsia ja teinejä Mukana on myös hassuja dubbausmokia. Joskus hahmot nimittäin saattavat vaihtaa puhetyyliään kesken keskustelun. Ensin vaikkapa Dumpledoore puhuu hassulla vanhusäänellään, sitten yhden lauseen ajaksi hän vaihtaa ääninäyttelijän normaalin ääneen. Syytä en tiedä. Ehkä kaikista hauskin moka kuitenkin on se, kun Harrin kolukaverin ääninäyttelijänä tomi yhdessä kohdassa itse kertojaääni! Englannin kielistä versiota ei levyltä löydy, ainoastaan kolme pohjoismaista. Harmi, sillä enkkuversion kertojana on itse Stephen fucking Fry!
Harri, jos sitä räplää se ei koskaan parane!
Pituudella ja sisällöllä Potteria ei ole pilattu, mutta kyseessä on kuitenkin lapsille suunnattu lisenssipeli. Tälleensä kaksikymppisenä isoin viehätys tulee kuitenkin nostalgiasta ja tietenkin hassusta ääninäyttelystä. Potter -leffoja en ole jaksanut aikoihn katsoa ja kirjatkin ovat pölyttymässä, mutta Potterin seikkailuilla on erityinen paikka sydämessäni. Kirjathan opettivat meikäläisen lukemaan. Siitäs sait Normaalikoulu!
Kuvassa en ole minä ja siskoni. Ihan oikeasti!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti